#nanowrimo - Day 1

© Pixabay

Ensimmäinen marraskuuta on ollut erityislaatuinen päivä jo kolmen vuoden ajan. Nanowrimo eli National Novel Writing Month nimittäin pyörähtää käyntiin 1. päivä marraskuuta. Tavoitteena on kirjoittaa 50 000 sanan novelli eli keskimäärin n.1,667 sanaa päivässä. Joskin omana tavoitteenani on viime ja tämän vuoden aikana ollut vain kirjoittaa mahdollisimman paljon.

Viime vuonna taisin kirjoittaa yheensä parikymmentä tuhatta sanaa ja varmaan samaan tavoitteeseen yritän päästä tänä vuonnakin. Rakastan kirjoittamista, mutta sitä tulee aina tuhrattua illan vapaat hetket kaikkeen muuhun. Siksipä nanowrimo on jäänyt perinteeksi kaiken kiireenkin keskellä.

Aiheena sitten? Noh, olen jo parin vuoden ajan pyöritellyt tarinoissani paria hahmoa jotka jatkavat kulkuaan tämänkin vuoden tarinassa. Ensimmäisenä vuotena 2012 kirjoitin wow fanfictionia, sillä roolipelasin kyseisessä pelissä monen monta vuotta. Tänä vuonna jatkan vuosien 2013 ja 2014 linjalla ihan oikeiden ihmishahmojen elänänkäänteiden tutkailua.

Eipä siis muuta, kuin kirjoittamaan!

Raportoin edistyksestä tai sen puutteesta pitkin kuukautta. Kommentoi ihmeessä, jos olet itsekin ottanut kirjoitushaasteen vastaan!

Ruska

Taas on tovi hujahtanut edellisestä postauksesta. Työt ja opiskelu on haitanneet harrastuksia, mutta jossain esseen, työraportin ja suomen loman välissä tännekin hiipi ihana ruska. Oikeastaan ruskasta on saatu nauttia jo kuukauden päivät ja toivon sen viipyvän vielä viikon, ehkä toisenkin. Säätiedotus ainakin lupaa hyvää, vielä saisi nauttia muutaman viikon kivoista keleistä ennen kuin sysipimeä ja läpimärkä talvi saapuu näillekin leveysasteille

Tällaisina päivinä kun ulkona on +15 astetta ja metsä loistaa väreissä on onni asua Valkenburgissa. Rakastan syksyä ja se on ehdottomasti mun lempivuodenaika. Suomessa ollessa vietin hyvän tovin metsässä marjoja ja sieniä poimien, täällä taas olen impannut raikasta syysilmaa ja ihania värejä koiran kanssa metsälenkeillessä. Kuvat on otettu meidän asunnon ikkunoista ja ikkunan avatessa värit vähän kuin tulvahtavat sisään. Uskomaton väriloisto tuo hyvää mieltä ja auttaa imemää energiaa kohta koittavan talven varalle.

Kaunista!

#lifeabroad - Kolmas vuosi toden sanoo

Kolmas vuosi mamuna on loppusuoralla ja seuraava siintää jo horisontissa. Kun kolme vuotta sitten pakkasin laukkuni ja nousin Helsinki-Vantaan portilta 19 sinivalkoisin siivin kohta uutta elämää en oikeastaan tiennyt mitä odottaa tai jos rehellisiä ollaan, en odottanut oikein mitään. Se oli oikeastaan ihan hyvä eväs uuteen maahan muuttaessa, ettei odottanut liikoja ja lähti tavallaan avoimin mielin soluttautumaan. Olen tietyllä tapaa kuivahko raivorealisti, joten ruusunpunaisten lasien läpi tuijottelu ei kuulu repertuaariini missään muussakaan asiassa.



Hollanti tai Alankomaathan tämä on, mutta Hollanti on niin paljon kivempi laiskemman kirjoittaa. Kirjoitan aina Englanniksi Netherlands ja suomeksi Hollanti, koska tiedän sanan Holland ryöpäyttävän rakkalta Limburgeriltani täyslaidallisen palautetta siitä, että me ei olla Hollanti, me ollaan Alankomaat. Etelässä on tärkeää, että kukaan ei puolivahingossakaan hollannittele. Hollander tarkoittaa jostain Einhovenin tuolta puolen tulevaa Hollantilaista. Paikalliset ovat Limburgereita, Maastrichtereita tai ihan vaan dutch people. Ei koskaan ikinä Hollander tai voi tunteet kuohahtaa.

Enivei, Hollanti ei ole koskaan ollut mulle mikään unelmamaa ja en oikeastaan Limburgista 30km säteellä edes suuremmin pidä. tai no välitä koko maasta. Asun täällä ihan vaan siitä syystä, että mies sattuu olemaan paikallisia, mutta pidän todella paljon Eteläisen Limburgin maisemista ja elämänmenosta. Kun kävin Hollannissa ensimmäisen kerran, mulla oli outo kutina, että kuulen tästä maasta vielä vaikka en ollut vielä edes tavannut miestäni.

Maana Hollanti on sinäällään ihan jees, mutta en voi väittää ettenkö samoilla asumisen hinnoilla ja paremmalla työtilanteella Suomessa olisi jo lennolla kohti pohjoista ihan vain pystyäkseni olla enemmän perheeni kanssa fyysisesti tekemisissä. Silti täällä asumisessa on paljon positiivista. Valkenburg ja eteläinen Limburg yleensä ovat kauniita paikkoja. Ruoka on halpaa, sää täällä eteläisessä päässä ihan mukava ja ihmiset on mun alakerran naapuria lukuunottamatta miellyttäviä sekä avuliaita jos on hyvä BS-suodatin. Minut on otettu hyvin vastaan ja Suomalaisuuteni on enemmänkin positiivinen juttu, kuin asia jonka takia minua vieroksuttaisiin.

Kaiken kaikkiaan olen elämääni täällä hyvin tyytyväinen. Hollanti on hyvä maa asua, vaikkei siitä yleisesti ottaen mitenkään riemunkiljahduksia kirvoittavalla tasolla pitäisi. Hollantilaiset itse on toki kovia valittamaan veroista, riistosta ja kaikesta kalliista. Omaan silmään ruokakaupan hintataso on edelleen puoli-ilmainen ja no, belgian superhalpa bensa tekee isomman auton omistamisesta saatanallisesta maantieverosta huolimatta siedettävää.

Vaikka olen tosi suomalainen tyyppi huomaan kuitenkin vuosi vuodelta istuvani tänne tiukemmin ja pikkuhiljaa suomi suomalaisuudestani ja palavasta rakkaudesta suomalaisuutta kohtaan ei tunnu enää järkevältä asuinmaavalinnalta. Suomessa on aina mukava lomailla ja nähdä perhettä, mutta kotiin Valkenburgiin on aina mukava palata ja kukkarokin kiittää. Elämä suomen talvessa ja taloustilanteessa tuntuu tietyllä tapaa turhan ankaralta letkeään elämänmenoon täällä tottuneelle.

Täällä etelässä paikallinen identiteetti on myös hyvin voimakas ja sen eroavaisuutta pohjoisen identitettiin korostetaan paljon. Sanonkin usein, että en suostuisi asumaan tässä maassa muualla, kuin Limburgissa, mutta liekö se paikallisten kolmivuotisen aivopesun tulosta vai absoluuttinen totuus?

Ainoa nurinan aihe on mulla oikeastaan se, että mun "pikkuruisesta" Volvosta verotetaan aivan uskomattomia summia vuodessa (maksan n. 800€ vuodessa maantieveroa, vrt. Golffi n. 400€ vuodessa), mutta täällä on hyvin tavanomaista se, että ihmiset maksavat tekemiensä valintojen mukaan. Kukaan ei asella uhaten pakottanut ostamaan järjettömän kokoista lotjaa. Monessa asiassa saa vaikuttaa siihen, paljonko lompakosta lohkeaa tekemällä pienempiä tai suurempia valintoja asumisen, terveysvakuutuksen ja sen autovalinnan suhteen.

Anyway, tällä postauksella oli myös pointti.

Ajattelin näin kolmannen vuoden kunnaiksi kirjoittaa pienen sarjan postauksia aiheittain. Vähän ruuasta, vähän Limburgilaisista, hollannin ihanasta kielestä, työnhausta ja siitä mitä on huristella menemään paikallisten sekamelskassa. Jos lähden aihetta sivuamaan yhdessä postauksessa siitä tulee joulupukin lahjalistan pituinen ja raamatun paksuinen sepustus joka sivuaa vähän sitä ja tätä vähän asiasta sekä sen vierestä. On helpompi jakaa asiat omien postauksiensa alle.

Nämä postaukset tulevat #lifeabroad tagin alle, mutta kirjoitan nämä vain suomeksi, koska postausten kirjoittaminen aina kahdella kielellä on työlästä ja peilailen pääosin suomalaisuutta maailmalla, joten aihe nyt ei sinäänsä suomen kieltä taitamattomia kosketa.

#bagtag - Louis Vuitton Pochette NM

Laukku nimeltä Louis Vuittonin Pochette NM on monien kysymyksien veska ja toivoin voivani muutamiin niistä vastata tämän postauksen myötä. Virallisestihan tämä on lueteltu accessories kategorian alle, mutta sen todellisesta fuktiosta voi olla montaa mieltä.

NM laukun nimen perässä tarkoittaa new model eli siis uusi malli, sillä LV antoi Pochetelle kasvojenkohotuksen reilu puolitoista vuotta takaperin. Laukku kasvoi kokoon 23 x 13 x 4 cm (leveys x korkeus x syvyys) ja laukun pohjaa levennettiin, joten se seisoo nyt tukevammin omillaan. Laukun sisällä on myös pieni tasku johon sujahtaa kätevästi esimerkiksi kortit tai muut pikkujutut sekä laukun hihnaa on pidennetty, joten laukku ei olalla kannettaessa enää kutittele kainaloa.

Mistä on sitten pienet Pochetet tehty? Noh! Pochette on materiaaliltaan kanvasta kullanvärisillä metalliosilla ja vachetta hihnalla (ja tägi on tottakai vachetta nahkaa) ja siinä on ruskea tekstiilivuori. Kyseessä ei siis ole nahkalaukku. Hintakin varmasti monia kiinnostaa. Ostin omani puolitoista vuotta sitten hintaan 340€, mutta nykyään hinta on 380€. Jätän jokaisen omaksi tuomioksi sen onko Pochette halpa, medikka, tyyris vai sikahintainen.



Nyt kun nippelitiedon nappulatrivia ja faktat käsitelty, siirrytään mielipiteisiin. Miksi laukku on ehdoton suosikkini kaikista laukuistani? Sehän on vaan pikkuinen pussukka! Mutta, se on niiin muuntautumiskykyinen ja käytännöllinen. Olen myös hieman pihi, laukut on yksi ainoista asioista joihin suostun laittamaan rahaa ilman viidenkymmenen prosentin alennustägiä kyljessä, siksipä pochetten monipuolisuus - hintasuhde rapsuttelee sisäsien pihistelijäni mahanalusta juuri oikeasta kohtaa, jotta jalka lähtisi vipattamaan. Onhan se toki myös todella nätti sirossa yksinkertaisuudessaan.

Tykkään saada rahoilleni vastinetta ja Pochette onkin menossa mukana aika pitkälti päivittäin. Irroitettavan hihnansa johdosta Pochette on nerokas. Se toimii päivästä riippuen ilman hihnaansa purse-organizerina pitäen huolta siitä, että löydän Noesta tai Speedystä pikkutavarat edes alle viidessä minutissa, reissussa meikkipussina, iltamenoissa clutchina hihna loopilla tai ilman, lyhyen hihnasa kanssa pikkulaukkuna ravintolassa pyörähtäessä sekä pitkän hihnan/ketjun kanssa rentona crossbodynä kesäisille jäätelökeikoille keskustaan.

Laukku on pieni, mutta ryhdikäs ja hihnasta riippuen ihanan kepeän naisellinen. Käytössäni on kaksi nahkahihnaa, laukun mukana tullut lyhyt ja pitkä crossbody hihna jonka teetin briteissä Etsyn kautta ja yksi pitkä ketju. Laukun muuntautumiskyky näiden hihnojen kanssa on aivan mieletön.

Muuntautumiskyvystä ei tietenkään ole kovinkaan paljoa riemua jos laukkuun mahtuu vain huulipuna ja kahden euron kolikko, joten yleisin kysymys kuuluukin, mitä Pochette vetää sisäänsä?



Kaikenlaista! Kymmenen pisteen kysymys on, että mahtuuko sinne puhelin? Toki. Minä kannan mukana paljon pientä sälää, pääosin särkylääkkeitä koko kuukaudeksi migreenin ja reuman takia, kortit (en käytä lompakkoa) liihottavat vapaina pitkin laukunpohjaa siellä huulirasvoje, kolikkojen ja aurinkolasien joukossa. Pochette pistää koko köörin kuriin. Kuvassa Pochetteen on järjestäytynyt kasa lääkkeitä, kipugeeli, aurinkolasit, passi, maksukortti sekä auton rekisterikortti, nessuja, huulirasvoja, puhelinjohtopampula ja luuri kotelossaan + useimmiten vielä auton avaimet kirsikkana kakun päällä.

Tällä ahdolla Pochette ei pullota eikä tursota. Jos ei joudu kantamaan lääkevuorta mukanansa tilaa jää tottakai huimasti enemmän kuin minulla vaikka puuterille, avainnipulle tai mitä nyt ihmiset mukanaan kantaa.

Todellisuudessa pussukassa on myös miljoona post it lappua, karkkipapereita, parikymmentä rutattua kuittia ja muutama eksynyt kolikko, jotka siivosin eilen laukkusiivouksen yhteydessä. Pochetteen menee siis helposti välttämättömimmät ja pikkusälät, mutta sinne ei toki ahtaa koko omaisuuttaan. Tiivistettynä Pochette on siis ihan semitilava. Minulle juuri passseli. Ei liian suuri, muttei liian pienikään. Koen vanhan mallisen Pochetten hieman liian naftiksi NM:än kaikkiin käyttötarkoituksiin.

Pochette on siis kieltämättä kätevä purse-organizer ja meikkipussukka, mutta miltä Pochette sitten näyttää laukkuna?



Kivaltahan se näyttää! Tässä kuva lyhyellä hihnalla olalla ja puolitoista vuotta vanha kuva ketjuhihnalla. Omaan 155cm pitkää, hoikahkoa varttani vasten laukku on hyvinkin sopusuhtainen.

Vielä yksi kysymys. Entäpä wear and tear eli kuinka laukku on kestänyt melkein päivittäistä mukana kulkemista? Hyvin. Vachetta osat ovat saaneet kivasti patinaa, vetoketju ei ole ottanut nokkiinsa vähän täydemmästäkään pussukasta, canvas on täydellisessä kunnossa ja kangasosat/sisus muutamaan koirankarvaa lukuun ottamatta supersiistit, mutten olettaisi yhtään vähempää tämän hintaiselta pikkulaukulta. En ole käsitellyt laukkua mitenkään erityistä varovaisuutta noudattaen eikä se ole viettänyt päivääkään pölypussissa ostopäivän jälkeen. Laatuun olen siis hyvin tyytyväinen.

Jos jokin jäi vielä askarruttamaan, heitä kommenttia lootaan!

Welcome to our home!

Tervetuloa meille! Tämän postauksen kuvat ovat vähän sieltä täältä vuoden aikana otettuja, mutta uusia kuvia alkaa pikkuhiljaa sadella blogiin tägin #decotag alla. Tägin alle ilmestyy pian sisustukset, koti-aiheiset prokkikset, sotkut ja inspikset.

Muutettiin vuosi sitten parin kuukauden suomessa asumisen jälkeen takaisin Limburgiin, kun sain nykyisen työni. Tottakai oltiin annettu entinen asunto jo eteenpäin ja piti etsiä uutta alle. Olimme jo ennen lähtöä päättäneet, että jos palaamme tänne muutamme Maastrichtin sijaan Valkenburgiin.
.
Asunnon piti olla juuri sopiva, jotta siihen haluaa sitoutua vuodeksi ja kaikkineen sopimuskuluineen. Mies kierteli näyttöjä viikkokaupalla ja lopulta päätyi pieneen Valkenburgilaiseen kylään keskellä ei mitään. Välittäjä oli puoli tuntia myöhässä, koska ei ajatellut kenenkään tulevan edes paikalle.

Viikkoa myöhemmin avaimet kahdeksankymmentä neliöiseen kahden kerroksen ullakkohuoneistoon oli meidän. Ja siitä lähtien meillä huonekalut ovat tanssineet pitkin asuntoa, taulut kuljeksineet seinältä toiselle ja etsineet omaa paikkaansa. Lankkulattiat narisee mukavasti villasukkien alla ja valkoinen tiilienä tarjoaa haasteita taulufriikille (ja porakoneelle).

Haluankin siis toivottaa, teidät tervetulleeksi meille!

Oi kotimaa

// This post is only in Finnish, sorry!

 Suomessa eletään jännittäviä aikoja. Siinä missä itse saan 25 kappaletta arkivapaapäiviä vuodessa, tämä 25 päivää kattaa siis vuosilomat ja sellaiset joudun ottamaan vapaata päivän hoitaakseni asioita vapaapäivät ja en saa ylityökorvauksia, lisiä ynnä muuta. Pyhänä työskentelystä saan ylimääräisen vaapaapäivän. Ensimmäinen sairauspäivä on palkaton. Olen silti tyytyväinen, koska saan tehdystä työstä hyvää palkkaa. Voin antaa pois jotain, koska se mitä jää jäljelle tyydyttää.

Silti ymmärrän niitä, jotka nyt älähtivät. Vaikka saan vähemmän etuuksia kuin he ja maksan omasta terveydenhuollostani 100€ per kuukausi vakuutuksen muodossa.

Suomen terveydenhuolto ja koulutusjärjestelmä ovat mahtavia, mutta kalliita. Niiden ylläpitämiseksi on toki tehtävä uhrauksia. Suomessa nousseessa eripurassa ei ehkä ole kysymys, ettei mistään haluta luopua vaan siitä, että otetaan sieltä mistä ei ole enää antaa. Kävin suomessa äänestämässä, sillä toivon rakkaalle kotimaalleni hyvää tulevaisuutta näinä vaikeina aikoina. Vaikka Sipilän leikkaukset ei koske minua henkilökohtaisesti, toki lähihoitaja äitiäni ja tukkumyyjänä toimivaa siskoani ne koskevat, muttei minua joka rehellisesti lähti suomesta siksi, että eurolla saa täällä enemmän terveydenhuollon ja koulutusjärjestelmän surkeudesta huolimatta. Joten täältähän ei tavallaan edes saisi huudella.

Mutta huutelempa kuitenkin! Siitä, että asuu erilaisessa maassa jossa on tehty erilaisia ratkaisuja on paljon hyötyä siinä, miten asiat kotona näkee.

Sipilässä on ollut aina jotain, joka ei vaan jotenkin istu. Tai aina ja aina. Sipilä on mulle ihan nevöhööd tyyppi eduskuntavaalien tulosiltaan asti. Se miten Sipilä tarttui heti "tuumasta toimeen" ja ryhtyi toimimaan vielä oikeen tunnustelijana hallituksellekin. En tiedä, mikä siinä on, mutta päätin siltä istumalta etten muuta takaisin suomeen ainakaan seuraavaan neljään vuoteen. Inhosin Hollantia sitten kuinka paljon hyvänsä. Muutan sitten Belgiaan, Saksaan tai vaikka Ranskaan jos on pakko.

Jos jotain hyvää sairauksen lisäksi olen äitini puolelta perinyt on sellainen karjalainen perstuntuma ihmisiin ja tähän tuntumaan luotan kuin peruskallioon. Rehellisesti miltä musta näin ulkopuolisena tuntuu? No siltä, että Sipilä ottaa kaiken hyödyn valta-asemastaan parantaakseen omasta mielestään tärkeiden alojen, asioiden ja arvojen asioita yleisen hyvän nimissä. Jos joku eriää mielipiteeltään on mielipiteen esittäjä heti hyödyttävän muutoksen vastainen uppiniskainen idiootti. Koska minun näkemykseni on loistava ja hikaton. Siinä missä Kone nyt voi myydä sen yhden ylimääräisen hissin 20% voitolla hoitajien, poliisien ja perusduunareiden kustannuksella. Älkää ymmärtäkö väärin, aina kun nään Koneen hissin muistan kertoa kaikille, että tää on kuulmaa suomalaista tekoa, mutta se ei hatkauta suomen pystyynkuollutta ostovoimaa. Se on Suomen suurin syöpä tällä hetkellä.

Rehellisesti, en tiedä mitä sanoa. Rakastan suomea, se on mun koti, synnyinmaa ja en voi sanoiksi laittaa miten paljon kaipaan Suomeen. Silti toistaiseksi on jäätävä tänne Hollantiin. Haikeana totean, ettei ole järkeä palata. Vaikka terveydenhuolto on perseestä, roskat heitetään kadulle ja julkinen liikenne on yksi hollantilainen helvettisimulaattori silti se, että saan työstäni korvauksen joka riittää peruselämisen lisäksi muuhunkin motivoi. Voin antaa lomistani tai ottaa palkatonta, voin tehdä vähän ylitöitä ilman

Silti, kuinka moni nyt käsi pystyyn on sitä mieltä, että palkat riittää suomessa alati kallistuvaan elämiseen? Minä en tiedä mistä pitäisi leikata, että saataisiin koulut pysymään ilmaisena ja terkkarit auki, mutta olen vahvasti sitä mieltä, että nykyiset ratkaisut on tehty ajamaan yhden asian nimissä aivan eri asian etua muiden kustannuksella. Ratkaisu ei ole vilpitön pakkoratkaisu ja rehellisesti tuntuu, että en voi silmät sinisenä todeta ettei Herra Pääministerillä olisi takaa-ajatuksia pakotteidensa, sopimuksiensa ja julistuksiensa suhteen.

Jossain tuolla yritysten ja kilpailutusten seassa on ihmiset, joilta otetaan ja annetaan yritysmaailmalle joka on koneisto. Ihmisten pyörittämä koneisto, mutta koneisto kuitenkin. Koneisto joka määrittelee monta asiaa. Ihmiset ovat kuitenkin maan keskeinen asia, onnelliset ihmiset ovat innovatiivisia ja tehokkaampia. Onnellisuuteen vaaditaan tässä elämässä riittävä määrä euroja tilille, jotta voi elämänsä elää haluamallaan tapaa. Mulla jää tunne, että ihmiset uhrataan koneiston nimissä. Toki maa ei selviä ilman yrityksiä, mutta ihminen ihmisenä, ei työntekijänä ja koneiston osana jää täysin toiseksi. Mä koen kuitenkin olevani ihminen ja persoona ennen kuin olen työntekijä ja koneiston kappale. Olen mielelläni työntekijä ja yhteiskunnan koneiston osa, koska saan siitä jotain.

Mutta mitä jää, kun siitä ei enää saa ihmisenä kuin kylmää kättä? Ymmärrättekö pointin? Jossain kansantalouden, bruttokansantuotteen ja kilpailukyvyn välillä on unohdettu ihminen ja hyvä ihmiselämä. Mä tiedän yhden toisen politiikon tosta naapurimaasta, hänelläkin oli taannoin mielestään erinomaisia mielipiteitä ja näkemyksiä. Suomi ei tarvitse mielipiteitä ja näkemyksiä vaan jonkun joka ratkaisee ongelmat ongelmien todellisen luonteen valossa ilman oman hekilökohtaisen etunsa ajamista.

Mulla ei ole tarjota ratkaisua tai ideoita, mistä leikattaan ja miten. On vaan sellainen paha aavistus ja tunne persenahassa. Ei ne leikkaukset, mutta se tapa hoitaa tätä asiaa särähtää. Tässä on jotain mätää.

#bagtag - Jacques

Olin suunnitellut tälle viikolle (tai oikeastaan jo viime viikolle) postausta Valkenburgista ja yleisesti Limburgista, mutta työ tuli tielle ja olen torkkunut illat sohvalla Star Trekkiä puoliunessa katsellen. Mennään nyt kuitenkin vähän kevyemmällä setillä vielä tänään, nimittäin bagtagilla. Viikonloppun yritän saada raapustettua kasaan Limburgi ja kotipostauksen, sillä viime viikolla pistettiin olohuoneen järjestys uuteen uskoon.

Joka tapauksessa, tänään haluaisin esitellä teille tämän kesän the kesälaukun. Ostin sen loppukeväästä iskettyäni siihen silmäni laukkudiilerini sivuilla. Avasin juuri lomarahojen kilahdettua tilille uhkarohkeana laukkusivut ja siellä se odotti meikäläistä.

Keltainen epi Saint Jacques vuodelta 1995.

Jacques on ensimmäinen laukku jonka olen ostanut tässä ja nyt. Yleensä noudatan muutaman päivän harkinta-aikaa tai ainakin nukun yön yli ennen kuin sovin kaupoista, koska en pidä hutiostoksista, mutta nyt avasin sähköpostini ja meilasin laukkudiilerilleni, että laukku on nyt myyty!

En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tätä vuonna -07 poistunutta laukkumallia, mutta kun se kerran verkkokalvoilleni piirtyi en saanut sitä mielestäni. Laukun muotoilu on täydellinen. Ovaali pohja, laukun puolisirppimäinen muoto ja kahvojen v-kuvioiset yksityiskohdat. Laukku on eleetön, mutta samalla puhutteleva.

Pidän myös siitä, että laukun tunnistaa Louis Vuittoniksi vain joku asiaan perehtynyt tai pienen laukun alareunaan painetun kirjainyhdistelmän huomaava. Se ei samalla tapaa huuda merkkiään, kuten vaikka monogram kuosi. Jacques puhuttelee enemmän ulkonäöllään, kuin merkillään. Joku on selkeästi käyttänyt enemmän kuin viisi minuuttia tämän laukun suunnitteluun.

En omistanut ennen Jacquesia yhtään epi laukkua, joten senkin puolesta se oli äärimmäisen tervetullut lisä. Keltainen väri on kiva piristysruiske muuten harmaaseen laukkuarmeijaani sekä mustanpuhuvaan pukeutumistyyliin. Edelleen, kun katson tätä laukkua en voi kun huokaista.

Olen iloinen saatuani tämän laukun kokoelmaani. Jacquesia ei nimittäin ihan joka päivä ole myynnissä näillä leveysasteilla Laukku keikkui olalla läpi ihanien kesäpäivien hellemekossa ja toimi myös tilavuutensa puolesta lentolaukkuna reissulla suomeen. Vaikka Jacques ei sinäänsä laukkuna ole huiman kokoinen on se minun pienten laukkujen ystävänä se kokoelmani kuormajuhta.

Mutta, antaa laukun taas puhua puolestaan.